8. heinäkuuta 2014

Pitkästä aikaa

Iltaa.

Täällä on ollut nyt todella pitkä tauko. Mulle on tapahtunut tässä tämän vuoden aikana niin paljon kaikkea, elämä on kääntynyt ympäri, että en vain ole saanut kirjoitettua mitään tänne.
Tai no, alkuvuodesta jotain hömppää, vaikka saatoin silloinkin kyllä jossain sivulauseessa mainita, että olo on ollut huonompi..

Olo tosiaan on ollut huono. Tai, nyt se alkaa jollain tavalla olla parempi, jos niin voi sanoa...

Mä en edes tiedä miten mä tän kaiken tänne kertoisin, pitää vaan jotenkin yrittää...

Mä en pystynyt joululoman jälkeen menemään takaisin kouluun tammikuussa, ahdisti niin kovin. Ahdistus kasvoi ja kasvoi enkä kertonut kenellekään, en edes miehelle.
Maaliskuun puolivälissä sain mentyä kouluun, jossa tehtiin päätös että lopetan koulun ja hankin apua. Menen sitten takaisin kun olen kunnossa. Elätän toivetta ensi vuoden syksystä.

Tuon päätöksen jälkeen piti sitten kertoa asiasta miehelle.

En osaa tähän edes pukea sanoiksi, kuin paska olo minulla silloin oli ja kuinka pahalta minusta yhä tuntuu.

Ennen kuin ehdin kertoa, meille tuli miehen kanssa kihloissaoloa täyteen kymmenen vuotta. Mies oli ostanut minulle uuden sormuksen ja kysyi mennäänkö naimisiin.
En tiennyt mitä sanoa.

Muutama päivä tämän jälkeen sain kerrottua kaiken miehelle. Vedin häneltä maton jalkojen alta. Pari päivää paruimme ja keskustelimme.

Tiesin jo mikä lopputulos oli, olin sitä ajatellut koko kevään ja koittanut valmistautua asiaan.

Päätimme erota.

Asuin meihen kanssa vielä noin kuukauden, kun etsin omaa kämppää, jonka löysin Raisiosta. Muutin tänne 19.5.

Olin alkuun saikkarilla, nyt olen työtön työnhakija. Käyn juttelemassa psykiatrisella säännöllisesti. Lääkitystä on nostettu korkeammalle kuin ikinä ennen.

Mulla on niin paha olo tämän eron takia. Tuntuu että olen pilannut niin oman kuin miehenkin elämän. Ainakin tuhlannut miehen elämästä kymmenen vuotta.

Mies haluaa perheen ja terveen vaimokkeen. Nyt sillä on jo uusi nainen, minä sulattelen vielä sinkkuusajatusta.

Kaikkein pahinta asiassa on, että luulen miehen olleen minulle se yksi ja ainoa, se oikea. Tekisin mitä vain jos saisin tehdyn tekemättömäksi.

Mutta koska niin ei tapahdu, pitää vain toivoa että ihmisille on useampi "se oikea", ja että kun se seuraava osuu kohdalleni, osaan ottaa opiksi virheistäni enkä toista tätä kaikkea.

Minulla on ajoittain hyvä olo, sitten taas olen aivan rikki ja lopussa. Ehkä tällä hetkellä olen enemmän hyvän olon puolella, vaikka olo on taustalla siltikin vähintäänkin kaihoisa.

Onneksi minulla on sukulaisia joille voin purkaa mieltäni ja ihania kavereita. <3
Kyllä tämä tästä, jotenkin.

6 kommenttia:

  1. Voi ei, kamalaa. :( Vaikea keksiä mitään järkevää kirjoitettavaa tähän. Mutta ahdistuneisuus ei ole oma syysi, tiedän kokemuksesta millaista se on. Tiedän myös miltä tuntuu kun uskoo että on pilannut kaiken. Itseltäkin jäänyt kaikki koulut kesken enkä tiedä olenko ikinä työkykyinen mutta silti täällä vielä sinnitellään. :) Jos eksäsi ei ymmärtänyt sairauttasi niin hän ei varmasti ollut sinulle se oikea. Nyt vain keskityt itseesi ja parantumiseen ja lakkaat stressaamasta. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän...Tsemppiä ja jaksamista, asioilla on tapana järjestyä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi :)
      Eihän se oma syy ole, jos saisi olotilansa valita, niin ei sitä varmastikaan olisi ahdistunut, masentunut tai muutakaan vastaavaa. Silti sellaisia ajatuksia tulee.
      Kyllä minäkin täällä aion jotenkin sinnitellä, ja toiveena on saada tuo koulu käytyä :)
      Kiitos paljon tsempistä! :)

      Poista
  2. Okei, jotain hämärää tässä kommentoinnissa ehkä on, saattaa olla ongelma täällä meikäläisen päässä...? Näyttää välillä virheilmoituksia joten en tiedä tuleeko läpi. Kolmas kerta toden sanoo...?

    Siis lyhyesti: toivon, että osaisin lohduttaa ja valaa uskoa siihen että elämä voi vielä muuttua hyväksi.

    *halaus*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitsiläinen, itsekin huomasin äsken kommentoinnissa pientä ongelmaa, kommenttini meni kuitenkin läpi kun päivitin sivun uudelleen.
      Nyt kuitenkin näen kommenttisi :)

      Kiitos sanoistasi, jo ne lohduttavat :) Kyllä asiat tästä muuttuvat hyväksi pikkuhiljaa :)

      Poista
  3. Voi miten kurja kuulla, että sinulla on (ollut) noin raskas vuosi. :( Olispa mulla antaa jotain supervoimia selviämiseen. Onneksi saat nyt apua. Toivottavasti solmut alkaisivat vähän hellittää.

    Siitä en kyllä ole samaa mieltä, että sinä olisit tuhlannut miehen elämästä kymmenen vuotta. Et ole! Mahtuihan niihin vuosiin hyviä asioita ja hetkiä roppakaupalla, ja niiden myötä syntyi myös kivoja muistoja loppuelämäksi, teille molemmille. Jonain päivänä ne vielä hymyilyttävät.

    Olet tärkeä, vaikka en sinua ihan oikeasti tunnekaan. Taistele siis. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ottaisin mielelläni pienen supervoimabuustin vastaan :) Mutta kyllä tämä tästä :)

      Mahtui tietysti, meillä oli paljon hyviä hetkiä ja asioita :) Jotenkin vain tässä tuntee tuhlanneensa toiselta sen ajan missä olisi voinut saada lapsia ja no, normaalimman perheen. Mutta ehkä se ei ole vielä myöhäistä hänelle, näin ainakin toivon.

      Kiitos, taistelen kyllä! :)

      Poista